Aleksi Peura
Kirjailijaesittely

Aleksi Peura
Minua pyydettiin kirjoittamaan kirjailijaesittely. En tiedä
mitä kertoisin - kerronko kaiken vai vastaavasti en mitään, liikaa vai liian
vähän? Mistä aloittaisin - siitä kuka olen, mitä teen, miksi teen mitä teen ja
minkälainen tyyppi olen? Mutta kaikki kertomani olisi kyseenalaista, pelkkää
pressipuhetta, onttoja korusanoja, joilla houkutella lukijoita ostamaan kirja.
Eiköhän sitäkin joukkoon eksy, mutta kerron jotakin muutakin, toivoisin.
Ensimmäiseksi, olen Aleksi Peura, tämän tekstin
kirjoitushetkellä kaksikymmentäneljävuotias opiskelija (pääaineenani on yleinen
historia, sikäli se tuntuu jonkun mielestä relevantilta). Istun parhaillaan
kotonani Itä-Helsingissä, kello on 1:17 sunnuntain ja maanantain välisenä yönä,
avopuolisoni, kolme koiraamme ja kissamme nukkuvat viereisessä huoneessa. En
saanut nukutuksi, joten nousin pedistä ja päätin yrittää kirjailijaesittelyn
kirjoittamista. Minulla on pitkä tukka, risuparta ja hoitamattomat viikset;
nenälläni on silmälasit, joiden sangat vääntyivät moshpitissä muutamaa vuotta
aiemmin. Korvillani on kuulokkeet, joista pauhaa keskinkertaisen saksalaisen
power metal -yhtyeen heikko levy, jopa heidän omalla mittatikulla katsottuna.
Hörppäilen muutaman virkkeen välein suullisen vettä, koska olen kuullut juovani
liian vähän vettä ja liian paljon kaikkea mikä ei ole vettä. Edessäni pöydällä
on kaksi laskua, jotka pitäisi maksaa pois viimeistään maanantain aikana. Silmäilen
Facebookista kavereitteni päivityksiä, kuinka jollakin on uusi koiranpentu,
kuinka toinen on ottanut osaa positiivisuushaasteeseen.
Onko tämä relevanttia? Ei ja kyllä. Perinteisessä
kirjailijaesittelyssä kertoisin kuinka olen mukava kaveri, sen-ja-sen ikäinen,
opiskelen sitä-ja-tätä ja harrastan tätä-ja-tuota - sitten siirryttäisiinkin jo
kirjaan, kuinka se sopii mihinkin markkinarakoon ja insinöörimäisen tarkasti
lasketulle kohderyhmälle. Minä en ole sellainen henkilö: minua ei kiinnosta
kaupata kirjaani konventioiden mukaisesti (koska en kirjoita konventioiden
mukaisesti), en halua vaikuttaa lukijoilleni etäiseltä henkilöltä, en halua
olla vain joku ylimielinen kirjailija. Koska en ole, ainakin tahdon ajatella
niin. En ole kirjailija, vaan ihminen, joka ilmaisee itseään sanojen kautta,
minkä tuloksena syntyy romaanikäsikirjoituksia, joita välillä julkaistaan,
mistä olen aina yhtä hämilläni mutta onnellinen ja otettu.
Kyyninen lukija pitää kahta edellistä kappaletta valehteluna,
fiktion ja faktan sekoittamisena, uutena oivallisena markkinapuheena (olettaen
tietenkin, että se onnistui). Hyvä on, epäluulosi on oikeutettua - hemmetti,
jos olisin Sinä, epäilisin tismalleen samoja asioita. Mutta kaikki, mitä olen
kirjoittanut kolmessa edellisessä kappaleessa, on totta. Tahdon vilpittömästi
kertoa sinulle millainen ihminen olen, jotta voisit paremmin käsittää
tarinoita, joita kirjoitan - koska eikös juuri se ole kirjailijaesittelyn
pointtikin, että lukija ymmärtäisi paremmin kirjailijan ajatuksia, minkälaisen
henkilön teosta hän harkitsee lukevansa?
Yläasteella luin vain kourallisen kirjoja, useimmin
toivottomia "jännäreitä". Lukiossa luin paljon fantasiaa. Lukion jälkeen
enemmän fantasiaa ja kauhua. Yliopistossa kaikkea mahdollista. Kirjoittamiseni
heijastelevat tätä kehitystä: ensimmäiset novellini olivat umpisurkeaa C-luokan
Ilkka Remes -apinointia, sitten siirryin fantasiaan, sen kautta Stephen King
-mukaelmiin (ja, jos kriitikoita on uskominen, en ole päässyt tästä vaiheesta
vieläkään) ja lopulta uskon löytäneeni oman ääneni, jossa sekoittuu kaikki se,
mitä luen ja mitä olen lukenut aiemmin... paitsi Ilkka Remes, pelko pois.
Kun olin kaksikymmentävuotias, kirjoitin käsikirjoituksen,
jolle annoin nimeksi Laulava ääni olkapäälläni. Se kertoi epäkoherentin tarinan
kahdesta poliisista, jotka yrittivät selvittää outoa oletettua murhasarjaa. Kun
olin kaksikymmentäkaksivuotias, tuo käsikirjoitus julkaistiin. Viimeisellä
mahdollisella hetkellä tehdyt muutokset (koko alkuperäinen loppu leikattiin
pois) eivät tehneet hyvää lopputulokselle, mutta säilyttivät tarinan
kiinnostavimman jännitteen, päähahmon epäluotettavuuden. Ensimmäisten
arvostelujen myötä tajusin kuinka pahasti lopun leikkaaminen tarinaa
vahingoittikaan, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Kirjasta näkee sen, että olin
kaksikymmentä, kun kirjoitin sen, kaikilla väärillä tavoilla: sen tarina ei
kestä minkäänlaista tarkkaa analyysiä, sen sisäinen logiikka ontuu pahemmin
kuin yksijalkainen tuhatjalkainen ja se ei lopu mihinkään. Puhumattakaan
noloista seksikohtauksista. Toki siellä on hyviä ideoita ja joitakin
siedettävästi kirjoitettuja kohtauksia, mutta nyt toivon, että olisin
kirjoittanut tarinan puhtaaksi kustannussopparin solmimisen ja julkaisun
välillä.
Laulavan äänen kirjoittamisen jälkeen olen kirjoittanut
kymmenkunta käsikirjoitusta, toiset onnistuneempia kuin toiset, kuten asiaan
kuuluu. Tyylit ovat vaihdelleet maailmanlopun jälkeisestä scifistä Game of
Thrones -tyyliseen fantasiaan, historiallisesta romaanista kauhuun. Näistä noin
kymmenestä käsikirjoituksesta neljä, Laulava ääni mukaan luettuna, olen
lähettänyt kustantamoihin hylättäväksi. Tai ei hylättäväksi, väärä sana, koska
äskettäin kuulin, että valmiista käsikirjoituksistani uusin, 189, julkaistaan
tämän vuoden aikana.
Ennen kuin kerron jotakin 189:stä, minun on kerrottava jotain
aivan muuta, joka on erittäin tärkeää 189:n kannalta. Minä kuuntelen heviä,
paljon. Omistan 586 CD-levyä metallia. Harvoin olen ilman kuulokkeita. En
liioittele, jos sanon, että arkipäivänä kuuntelen kymmenen tuntia musiikkia -
jos en ole luennolla tai töissä tai katso Netflixistä sarjoja, luultavasti
kuuntelen heviä. Pelkästään heviä? kysyt. Lähes yksinoikeudella - ei-metallin
osuus on marginaalisen pieni, joskin hitaassa kasvussa.
Miksi tämä oli relevanttia infoa? Koska 189 kertoo
muusikosta. Koska 189 liittyy kiinteästi erääseen metallilevyyn, jota olen
viimeisen noin kymmenen vuoden ajan kutsunut maailman parhaaksi, täysin
ansaitusti. Mikä tuo levy on? Saat selvittää sen itse, joko lukemalla kirjan
tai etsimällä vastauksen levyblogistani Five Hundered and One (katso tekstin
lopun linkkiapparaatti).
Kirjoitin 189:n kolmessatoista päivässä heinäkuussa 2014. Kirjoitin jokaisena päivänä vähintään neljätuhatta sanaa, usein ylittäen tämä minimisanamäärän reippaalla marginaalilla. Sanamäärä ei välttämättä kuulosta kovin paljolta tai lukua on vaikea asettaa kontekstiin, mutta tähän mennessä tämä teksti sisältää 771 sanaa. Olin tuon ajan lomalla siviliipalveluksestani, ja suljin kaiken muun elämästäni kirjoitusurakan ajaksi; jopa uusi Judas Priestin levy jäi ostamatta, koska en halunnut sen häiritsevän uurastustani. Halusin kirjoittaa kiinnostavan tarinan, jota olisi mahdotonta sijoittaa mihinkään tiettyyn genreen (helmasyntini, kuten ylipitkät ja rönsyilevät virkkeetkin, minkä olet varmasti jo huomannutkin), mutta mikä pohjimmiltaan olisi kauhutarina miehestä, jonka kokemuksiin olisi helppo samaistua, mutta hänestä olisi liki mahdotonta pitää saati luottaa. Ehkä tuo oli hieman epätosi väite, sillä minusta Ilari Rosendåhlista voi pitää, vaikka luottaminen olisikin sulaa hulluttaa... samalla tavalla kuin Ilari saattaa olla hullu. Tarina kertoo toisaalta isyyteen liittyvistä peloista ja epäluuloista, menneisyyden taakasta, riippuvuudesta ja luovuuden ja luomisen pakkomielteestä. Tahtoisin kertoa paljonkin 189:stä, mutta vasta sen jälkeen, kun Sinä, rakas potentiaalinen lukija, olet lukenut sen; tarina esittää monia kysymyksiä, mutta ei välttämättä anna vastauksia, ainakaan heti. Juttelisimmeko sen jälkeen, kun olet lukenut kirjan, jos olet koskaan lukeaksesi sitä? Saat minuun yhteyden esimerkiksi blogieni kautta, jos haluat keskustella kirjastani tai kirjoittamisestani tai melkeinpä mistä vain, mikäli juttutuulelle satutaan.
Mitä tästä ylipitkästä ja epäkaupallisesta mainospuheesta
pitäisi oppia? Ei mitään, välttämättä. Sen kautta on mahdollista hahmottaa
millainen jässikkä kryptisen mutta (toivottavasti) viihdyttävän romaanin takana
on, mutta ei juuri muuta. Jos jotain, niin tämä teksti toimikoon esimerkkinä
siitä, miksi myöhään yöllä ei pitäisi kirjoittaa ja odottaa saavansa aikaan
mitään järkevää ja koherenttia kokonaisuutta.
Luvattu linkkiapparatti:
Tiuhaan päivittyvä levyblogini Five Hundered and One
(nimestään huolimatta suomeksi)
Hitaammin päivittyvä toinen metalliaiheinen blogi Life of
Heavy Metal (englanniksi)
Kirjallisuusblogini, jossa julkaisen jatkokertomuksena
vanhempia, julkaisematta jääneitä, käsikirjoituksiani ja novelleitani.
Tuoreahko novellini Potilas P verkkolehti Usvassa
Hieman vähemmän tuore novellini Everlyn Strix samaten
verkkolehti Usvassa
Näiden lisäksi kirjoitteluani löytää tasaisin väliajoin
Imperiumi.net -sivustolta arvostelujen, keikkaraporttien ja toisinaan
haastatteluidenkin muodossa. Sekä kaikkialta, missä tekstejäni ollaan halukkaita
julkaisemaan.
Teksti © Aleksi Peura