Aleksi Peura

Kirjailijaesittely

Aleksi Peura

Minua pyydettiin kirjoittamaan kirjailijaesittely. En tiedä mitä kertoisin - kerronko kaiken vai vastaavasti en mitään, liikaa vai liian vähän? Mistä aloittaisin - siitä kuka olen, mitä teen, miksi teen mitä teen ja minkälainen tyyppi olen? Mutta kaikki kertomani olisi kyseenalaista, pelkkää pressipuhetta, onttoja korusanoja, joilla houkutella lukijoita ostamaan kirja. Eiköhän sitäkin joukkoon eksy, mutta kerron jotakin muutakin, toivoisin.

Ensimmäiseksi, olen Aleksi Peura, tämän tekstin kirjoitushetkellä kaksikymmentäneljävuotias opiskelija (pääaineenani on yleinen historia, sikäli se tuntuu jonkun mielestä relevantilta). Istun parhaillaan kotonani Itä-Helsingissä, kello on 1:17 sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, avopuolisoni, kolme koiraamme ja kissamme nukkuvat viereisessä huoneessa. En saanut nukutuksi, joten nousin pedistä ja päätin yrittää kirjailijaesittelyn kirjoittamista. Minulla on pitkä tukka, risuparta ja hoitamattomat viikset; nenälläni on silmälasit, joiden sangat vääntyivät moshpitissä muutamaa vuotta aiemmin. Korvillani on kuulokkeet, joista pauhaa keskinkertaisen saksalaisen power metal -yhtyeen heikko levy, jopa heidän omalla mittatikulla katsottuna. Hörppäilen muutaman virkkeen välein suullisen vettä, koska olen kuullut juovani liian vähän vettä ja liian paljon kaikkea mikä ei ole vettä. Edessäni pöydällä on kaksi laskua, jotka pitäisi maksaa pois viimeistään maanantain aikana. Silmäilen Facebookista kavereitteni päivityksiä, kuinka jollakin on uusi koiranpentu, kuinka toinen on ottanut osaa positiivisuushaasteeseen.


Onko tämä relevanttia? Ei ja kyllä. Perinteisessä kirjailijaesittelyssä kertoisin kuinka olen mukava kaveri, sen-ja-sen ikäinen, opiskelen sitä-ja-tätä ja harrastan tätä-ja-tuota - sitten siirryttäisiinkin jo kirjaan, kuinka se sopii mihinkin markkinarakoon ja insinöörimäisen tarkasti lasketulle kohderyhmälle. Minä en ole sellainen henkilö: minua ei kiinnosta kaupata kirjaani konventioiden mukaisesti (koska en kirjoita konventioiden mukaisesti), en halua vaikuttaa lukijoilleni etäiseltä henkilöltä, en halua olla vain joku ylimielinen kirjailija. Koska en ole, ainakin tahdon ajatella niin. En ole kirjailija, vaan ihminen, joka ilmaisee itseään sanojen kautta, minkä tuloksena syntyy romaanikäsikirjoituksia, joita välillä julkaistaan, mistä olen aina yhtä hämilläni mutta onnellinen ja otettu.

 

Kyyninen lukija pitää kahta edellistä kappaletta valehteluna, fiktion ja faktan sekoittamisena, uutena oivallisena markkinapuheena (olettaen tietenkin, että se onnistui). Hyvä on, epäluulosi on oikeutettua - hemmetti, jos olisin Sinä, epäilisin tismalleen samoja asioita. Mutta kaikki, mitä olen kirjoittanut kolmessa edellisessä kappaleessa, on totta. Tahdon vilpittömästi kertoa sinulle millainen ihminen olen, jotta voisit paremmin käsittää tarinoita, joita kirjoitan - koska eikös juuri se ole kirjailijaesittelyn pointtikin, että lukija ymmärtäisi paremmin kirjailijan ajatuksia, minkälaisen henkilön teosta hän harkitsee lukevansa?

 

Yläasteella luin vain kourallisen kirjoja, useimmin toivottomia "jännäreitä". Lukiossa luin paljon fantasiaa. Lukion jälkeen enemmän fantasiaa ja kauhua. Yliopistossa kaikkea mahdollista. Kirjoittamiseni heijastelevat tätä kehitystä: ensimmäiset novellini olivat umpisurkeaa C-luokan Ilkka Remes -apinointia, sitten siirryin fantasiaan, sen kautta Stephen King -mukaelmiin (ja, jos kriitikoita on uskominen, en ole päässyt tästä vaiheesta vieläkään) ja lopulta uskon löytäneeni oman ääneni, jossa sekoittuu kaikki se, mitä luen ja mitä olen lukenut aiemmin... paitsi Ilkka Remes, pelko pois.

 

Kun olin kaksikymmentävuotias, kirjoitin käsikirjoituksen, jolle annoin nimeksi Laulava ääni olkapäälläni. Se kertoi epäkoherentin tarinan kahdesta poliisista, jotka yrittivät selvittää outoa oletettua murhasarjaa. Kun olin kaksikymmentäkaksivuotias, tuo käsikirjoitus julkaistiin. Viimeisellä mahdollisella hetkellä tehdyt muutokset (koko alkuperäinen loppu leikattiin pois) eivät tehneet hyvää lopputulokselle, mutta säilyttivät tarinan kiinnostavimman jännitteen, päähahmon epäluotettavuuden. Ensimmäisten arvostelujen myötä tajusin kuinka pahasti lopun leikkaaminen tarinaa vahingoittikaan, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Kirjasta näkee sen, että olin kaksikymmentä, kun kirjoitin sen, kaikilla väärillä tavoilla: sen tarina ei kestä minkäänlaista tarkkaa analyysiä, sen sisäinen logiikka ontuu pahemmin kuin yksijalkainen tuhatjalkainen ja se ei lopu mihinkään. Puhumattakaan noloista seksikohtauksista. Toki siellä on hyviä ideoita ja joitakin siedettävästi kirjoitettuja kohtauksia, mutta nyt toivon, että olisin kirjoittanut tarinan puhtaaksi kustannussopparin solmimisen ja julkaisun välillä.

 

Laulavan äänen kirjoittamisen jälkeen olen kirjoittanut kymmenkunta käsikirjoitusta, toiset onnistuneempia kuin toiset, kuten asiaan kuuluu. Tyylit ovat vaihdelleet maailmanlopun jälkeisestä scifistä Game of Thrones -tyyliseen fantasiaan, historiallisesta romaanista kauhuun. Näistä noin kymmenestä käsikirjoituksesta neljä, Laulava ääni mukaan luettuna, olen lähettänyt kustantamoihin hylättäväksi. Tai ei hylättäväksi, väärä sana, koska äskettäin kuulin, että valmiista käsikirjoituksistani uusin, 189, julkaistaan tämän vuoden aikana.

 

Ennen kuin kerron jotakin 189:stä, minun on kerrottava jotain aivan muuta, joka on erittäin tärkeää 189:n kannalta. Minä kuuntelen heviä, paljon. Omistan 586 CD-levyä metallia. Harvoin olen ilman kuulokkeita. En liioittele, jos sanon, että arkipäivänä kuuntelen kymmenen tuntia musiikkia - jos en ole luennolla tai töissä tai katso Netflixistä sarjoja, luultavasti kuuntelen heviä. Pelkästään heviä? kysyt. Lähes yksinoikeudella - ei-metallin osuus on marginaalisen pieni, joskin hitaassa kasvussa.

 

Miksi tämä oli relevanttia infoa? Koska 189 kertoo muusikosta. Koska 189 liittyy kiinteästi erääseen metallilevyyn, jota olen viimeisen noin kymmenen vuoden ajan kutsunut maailman parhaaksi, täysin ansaitusti. Mikä tuo levy on? Saat selvittää sen itse, joko lukemalla kirjan tai etsimällä vastauksen levyblogistani Five Hundered and One (katso tekstin lopun linkkiapparaatti).

 

Kirjoitin 189:n kolmessatoista päivässä heinäkuussa 2014. Kirjoitin jokaisena päivänä vähintään neljätuhatta sanaa, usein ylittäen tämä minimisanamäärän reippaalla marginaalilla. Sanamäärä ei välttämättä kuulosta kovin paljolta tai lukua on vaikea asettaa kontekstiin, mutta tähän mennessä tämä teksti sisältää 771 sanaa. Olin tuon ajan lomalla siviliipalveluksestani, ja suljin kaiken muun elämästäni kirjoitusurakan ajaksi; jopa uusi Judas Priestin levy jäi ostamatta, koska en halunnut sen häiritsevän uurastustani. Halusin kirjoittaa kiinnostavan tarinan, jota olisi mahdotonta sijoittaa mihinkään tiettyyn genreen (helmasyntini, kuten ylipitkät ja rönsyilevät virkkeetkin, minkä olet varmasti jo huomannutkin), mutta mikä pohjimmiltaan olisi kauhutarina miehestä, jonka kokemuksiin olisi helppo samaistua, mutta hänestä olisi liki mahdotonta pitää saati luottaa. Ehkä tuo oli hieman epätosi väite, sillä minusta Ilari Rosendåhlista voi pitää, vaikka luottaminen olisikin sulaa hulluttaa... samalla tavalla kuin Ilari saattaa olla hullu. Tarina kertoo toisaalta isyyteen liittyvistä peloista ja epäluuloista, menneisyyden taakasta, riippuvuudesta ja luovuuden ja luomisen pakkomielteestä. Tahtoisin kertoa paljonkin 189:stä, mutta vasta sen jälkeen, kun Sinä, rakas potentiaalinen lukija, olet lukenut sen; tarina esittää monia kysymyksiä, mutta ei välttämättä anna vastauksia, ainakaan heti. Juttelisimmeko sen jälkeen, kun olet lukenut kirjan, jos olet koskaan lukeaksesi sitä? Saat minuun yhteyden esimerkiksi blogieni kautta, jos haluat keskustella kirjastani tai kirjoittamisestani tai melkeinpä mistä vain, mikäli juttutuulelle satutaan.


Mitä tästä ylipitkästä ja epäkaupallisesta mainospuheesta pitäisi oppia? Ei mitään, välttämättä. Sen kautta on mahdollista hahmottaa millainen jässikkä kryptisen mutta (toivottavasti) viihdyttävän romaanin takana on, mutta ei juuri muuta. Jos jotain, niin tämä teksti toimikoon esimerkkinä siitä, miksi myöhään yöllä ei pitäisi kirjoittaa ja odottaa saavansa aikaan mitään järkevää ja koherenttia kokonaisuutta.

Luvattu linkkiapparatti:

 

Tiuhaan päivittyvä levyblogini Five Hundered and One (nimestään huolimatta suomeksi)

500and1.blogspot.fi

 

Hitaammin päivittyvä toinen metalliaiheinen blogi Life of Heavy Metal (englanniksi)

lifeofheavymetal.blogspot.fi

 

Kirjallisuusblogini, jossa julkaisen jatkokertomuksena vanhempia, julkaisematta jääneitä, käsikirjoituksiani ja novelleitani.

ajanvirranylla.blogspot.fi

 

Tuoreahko novellini Potilas P verkkolehti Usvassa

usvazine.net/aleksi-peura-potilas-p/

 

Hieman vähemmän tuore novellini Everlyn Strix samaten verkkolehti Usvassa

usvazine.net/usvazine213.pdf

 

Näiden lisäksi kirjoitteluani löytää tasaisin väliajoin Imperiumi.net -sivustolta arvostelujen, keikkaraporttien ja toisinaan haastatteluidenkin muodossa. Sekä kaikkialta, missä tekstejäni ollaan halukkaita julkaisemaan.

 

Teksti © Aleksi Peura